Yhdessä olemme steelers

Uutiset

  

  • Kuvateksti: Jarno Mäkinen ja Jonna Jansson syksyllä 2014 juuri ennen historian ensimmäistä Elenia-areenalla pelattua ottelua LASB:ia vastaan.

    Seuratyöntekijä Jonna Jansson ja miesten liigajoukkueen kapteeni Jarno Mäkinen muistelevat Steelersin 10-vuotista taivalta. Jansson oli merkittävässä roolissa työstämässä uutta seuraa 10 vuotta sitten ja Mäkinen on ainoa pelaaja nykyisistä Steelersin miesten ja naisten F-liigajoukkueista, joka oli mukana Steelersin historiallisella ensimmäisellä kaudella 2011-12.

    10 vuotta sitten keväällä elettiin jänniä hetkiä. Hämeenlinnalaisen salibandyseura Trackersin hallituksen kokouksessa oli päätetty esittää saman kaupungin junioriseura Ruunien Ruunille yhdistymistä. 

    Asiasta oli puhuttu jo pitkään, mutta lopullinen päätös puuttui.

    ”RuRun kanssa oli yhteys kyllä, mutta oli ollut myös aikamoisia kahinoita”, muistelee tuolloisen Trackersin hallituksen jäsen Jonna Jansson.

    ”Tuolloin päästiin sitten niin pitkälle, että päätettiin lähestyä RuRua. Käytännössä minä henkilökohtaisesti Trackersin hallituksen edustajana otin yhteyttä RuRun hallituksen sihteeriin Anne Pohjoseen. Niin se meni”, Jansson kertoo.

    ”Oli se jännittävää, että toteutuuko se, että tuleeko tästä nyt mitään, saadaanko vastauksia. Sitten tuli pikkasen vihreätä valoa, päästiin aiesopimusvaiheeseen.”

    Lopulliseen yhdistymispäätökseen seurat sysäsi ehkä suureltakin osin FT Trackersin miesten liigajoukkueen putoaminen Salibandyliigasta (nyk. F-liiga). Trackersin miehet putosivat liigasta kauden 2010-2011 päätteeksi. Se oli suuri isku hämeenlinnalaiselle salibandylle: kaupungin ylpeys Trackers, ”Rakkikoirat”, oli pelannut liigaa yhtäjaksoisesti kaudesta 2005-06 alkaen yltäen parhaimmillaan liigan välieriin.

    1998-2000 liigaa pelattiin Hämeenlinnassa RuRun nimellä, ja sen jälkeen yksi kausi, 2000-2001, Steelersin nimellä. 2001-2005 Hämeenlinnassa pelasi kaksi Divaritason joukkuetta, Trackers ja Hattelmalan Urheilijat, HaU.

    Kun liigajoukkue putoaa Divariin, on tyypillistä, että takaisin liigatasolle halutaan pian. Näin oli Hämeenlinnassakin: Trackersin pudottua liigasta keväällä 2011 ylimmälle sarjatasolle haluttiin palata nopeasti, ja tähän pyrittiin muun muassa RuRun ja Trackersin voimien yhdistämisellä.

    Yhdistymisellä oli käytännöllisiä perusteita. Yhtenäisen pelaajapolun puuttuminen oli aiheuttanut päänvaivaa: pelaajien tullessa B-juniori-ikään (nykyinen P18) yhteistyö aikuisten edustusjoukkueen kanssa alkaa tyypillisesti tiivistyä, ja tuolloin yhteistyötä hankaloitti se, että juniorit ja aikuiset olivat eri seuroissa.

    ”Kyse oli siitä, että miten ja missä vaiheessa pelaajan pitää siirtyä kahden seuran välillä”, Jansson kertoo.

    ”Trackersin nimen alla oli 1996-syntyneiden poikien joukkue, jossa olin joukkueenjohtajana, ja me oli siirrytty RuRusta sinne Trackersin alle. Me siirryttiin Trackersiin juuri siksi, että saatiin läheisemmät välit edustukseen. Kema [Petri Kemppainen, entinen Trackersin pelaaja, myöhempi Steelersin ja LASB:in liigajoukkueiden valmentaja] valmensi tätä RuRusta Trackersiin siirtynyttä juniorijoukkuetta. Perustimme rinnalle sitten heti myös toisen 1996-poikien joukkueen, jotta ikäluokka olisi tarpeeksi vahva.”

    Yhdistyminen oli monien paikallisten salibandyihmisten ponnistus.

    ”Kulmala RuRusta, Tamminen Trackersista”, Jansson kertoo tarkoittaen RuRun puheenjohtaja Veli-Pekka Kulmalaa ja Trackersin puheenjohtajaa Kari Tammista.

    ”Sitten seurasi palavereja ja rankkaa työtä. Asioita piti alkaa viedä eteenpäin”, Jansson kertoo.

    Työstämisvaiheessa RuRun puolelta mukana oli aktiivisesti muun muassa Tuukka Heinonen, joka oli ollut perustamassa Espoon Oilersia, ja joka oman pojan salibandyharrastuksen kautta oli Hämeenlinnassa päätynyt RuRun toimintaan.

    ”Tuukka oli semmonen työstäjäihminen RuRun päässä. Esimerkiksi sellainen triangelikuva piirrettiin tulevan seuran rakenteesta, se on mun piirtämä ja Tuukan toimistolla näitä nimenomaan mietittiin.”

    Tuukka Heinonen oli sittemmin vuosia myös Steelersin puheenjohtaja.

    ”Triangelikuva” on esitys seuran muodosta: naperosähly pyramidin pohjana, ikäluokkia jaostoittain sen päällä, sitten A-juniorit, kolmion päällä valmennuspäällikkö, joka on yhteydessä edustusjoukkueisiin. Ja sitten alle piirrettynä resurssit: toimijat, salit, raha, sponsorit...

    Tällaisia rakenteita ei siis ollut, eikä edes nimeä seuralle, mutta oli visio.

    ”Me oltiin jo Salibandyliiton seurakehityksessä mukana, oli yhteistapaamisia muitten seurojen kanssa, ennen kuin meillä oli nimeäkään vielä!” Jansson kertoo.

    Nimi löytyi menneisyydestä:

    ”Hämeenlinnan Steelers -niminen joukkue oli ollut olemassa.”

    Se pelasi yhden kauden liigaa 2000-2001 ennen putoamista Divariin.

    ”Steelers-nimi ja logo oli tavallaan siis pöytälaatikossa. Sen käyttämiseen saatiin sitten lupa nimen taustayhdistykseltä ja logo muokattiin mainostoimistossa [tekijä oli Precis-toimiston Pekka Lyly].”

    Näin syntyi seura ja nimi Steelers. Juniorit kuitenkin pysyivät aluksi hallinnollisesti omana yksikkönään nimellä Steelers JSB (=juniorisalibandy) ja edustusjoukkueet omanaan nimellä FT Steelers.

    22. kesäkuuta 2011 Hämeen Sanomat uutisoi, että ”Jäljittäjät vaihtavat teräkseen”, nimiin Trackers ja Steelers viitaten.

    Lehti tiesi kertoa, että nimenmuutosta oli odotettu, mutta että se tapahtui epähämäläisittäin nopeasti: ”Se oli ennakoitavissa, että FT Trackersin nimi pyyhitään pois salibandysarjojen taulukoista, mutta sen ei odotettu tapahtuvan ihan vielä. – – Asiat ovat edenneet vauhdikkaasti. Jo ensi kaudella miesten ykkösdivisioonaa ei pelaakaan Trackers, vaan Hämeenlinnan Steelers.”

    Uuden Steelersin rakentajia alkoi ilmaantua: ”JP Ojanen, Tuukka [Heinonen], Margit Kivimäki talouspuolta hoitamassa, sitten saatiin rahoitus Korkin palkkaamiseksi ja siitä se lähti.”

    ”Korkki”, Jussi Korhonen, pitkäaikainen Trackersin ja Classicin liiga- ja divaripeluri, palkattiin pian Steelersin perustamisen jälkeen seuran junioripäälliköksi, ja hän luotsasi harrastesählytoimintaa ja auttoi juniorivalmentajia.

    Kasvu oli huimaa alkuvuosina.

    ”Hei haloo! Kasvettiin ihan järkyttävällä vauhdilla”, Jansson sanoo.

    ”Meillä oli parhaimmillaan lähes 900 jäsentä, taidettiin olla viidenneksi suurin salibandyseura Suomessa. Oli paljon rinnakkaisjoukkueita, keksittiin kaupunginosaryhmät, tytötkin tuli mukaan.”

    Janssonin mukaan Steelers oli esimerkkiseura liitolle, mutta samalla monet asiat tapahtuivat niin nopeasti, että niistä ”ei ole jäänyt mitään mielikuvaa” kerrottavaksi.

    *

    Eräänlainen kriisin hetki tuli 2013 keväällä, kun FT Steelersin taustavoimat totesivat, että voimavaroja joukkueiden pyörittämiseen ei enää ole. Steelers juniorisalibandyn hallitus sai lyhyellä varoitusajalla tehtäväkseen päätöksen: otetaanko edustusjoukkueet JSB:n alaisuuteen vai luovutaanko sarjapaikoista.

    Jos paikoista olisi luovuttu, Hämeenlinnassa tuskin pelattaisiin nyt salibandya F-liigatasolla tai edes Divarissa.

    Jansson ei näe aihetta syytellä ketään kevään 2013 tilanteesta. Voimavarat ovat rajallisia. 

    ”Mutta seuran kannalta edustusjoukkueet putosivat syliin vuosi–kaksi liian aikaisin. Ei ollut resursseja tehdä sitä kaikkea.”

    Kymmenien juniorijoukkueiden, satojen pelaajien lisäksi saman katon alla olivat yhtäkkiä molemmat edustusjoukkueet – eikä seuralla ollut tuossa vaiheessa vielä toimistoa tai yhtään toimistotyöntekijää toiminnanjohtajasta puhumattakaan!

    Hallitus joutui koville, koska kaikki taloushallinnosta alkaen hoidettiin oman toimen ohessa, siis iltaisin, öisin, viikonloppuisin.

    ”Ihmiset paloivat ihan loppuun”, Jansson sanoo.

    Kaiken tämän keskellä kuitenkin Steelersin nimi alkoi vakiintua kaupunkilaisten keskuudessa.

    ”Mutta se kesti kauan. Kesti kauan saada ihmiset ymmärtämään, että on tämmönen 
    seura Steelers ja että se on merkittävä seura. Että on kolmen kööri, HPK, HJS ja Steelers, jossa itse asiassa oli enemmän jäseniä enimmillään kuin näissä kahdessa muussa”, Jansson sanoo.

    ”Lopulta siinä on onnistuttu ja Steelers on löytänyt paikkansa Hämeenlinnassa.”

    *

    Steelersin ensimmäisen kauden 2011-12 pelaajista ainoa, jonka peliura vielä jatkuu Steelersissä, on miesten F-liigajoukkueen nykyinen kapteeni Jarno Mäkinen. (Naisten historiallisen ensimmäisen Steelers-joukkueen pelaaja Veera Pellikka on myös steelersläinen, hän on nykyisen naisten F-liigajoukkueen valmennustiimin jäsen.)

    Jarno ”Mässy” Mäkiselle on jäänyt kirkkaat muistikuvat keväästä 2011.

    ”Mä muistan, kun varmistui, että Trackers putoaa Divariin. Muistan sen epävarmuuden tunteen, että mitä tulee tapahtumaan”, Mäkinen kertoo.

    Hän oli tullut Riihimäeltä Hämeenlinnaan ja Trackersiin kaudeksi 2010-11.

    ”Olin pelannut kolmea lajia junnuna, pesis oli selkeä ykköslaji, ja sitä pelasin Hyvinkään Tahkossa, ja sitten pelasin lätkää ja säbää. Näistä sähly jäi, kolmoslajista tuli ykköslaji. C-junnuna pääsin kolmosdivariin miesten joukkueeseen, ja noustiin kakkosdivariin, huomasin että kehityn nopeasti. Sitten tuli kutsu Laakaan vuonna 2008. Ne pelas Divaria. Silloin lätkä jäi pois.”

    ”Ja tosiaan 2010 tulin sitten Hämeenlinnaan Rakkikoiriin pelaamaan”, Mäkinen kertoo.

    Putoamisen lisäksi epävarmuuden tunne keväällä 2011 liittyy Mäkisen mukaan monien avainpelaajien lähtemiseen. Steelersin nimellä aloitti eri joukkue kuin Trackers.

    ”Tintti [Timo Johansson], Parikan Risto ja Salosen Janne lähti Nokian KrP:hen. Ne oli kaikki johtavia pelaajia.”

    Johansson ja Parikka palasivat myöhemmin Steelersiin, mutta Salonen suuntasi pääkaupunkiseudulle ja on sittemmin pelannut pitkään Erässä, Eräviikingeissä ja pelaa nyt Indiansissa.

    Mäkinen ei myönnä, että johtavien pelaajien lähtö olisi saanut omaa jalkaa vipattamaan.

    ”Mulla ei oikeestaan ole koskaan tullut semmosta lähtöfiilistä siitä, jos joku toinen pelaaja lähtee. Kyllähän se tietysti kirpaisee. Sen saappaisiin täytyy jonkun sitten astua.”

    ”Mutta sitä lähdetään rakentamaan uutta uudella porukalla.”

    Niin tehtiin myös Steelersissä, jonka kapteeniksi Mäkinen nousi nopeasti nuorena.

    Kriisikevät 2013, jolloin Steelersin edustusjoukkueet siirtyivät juniorisalibandyn alaisuuteen, oli Mäkisen muistojen mukaan melkoista sutinaa.

    ”Siinä esimerkiksi tarvittiin tietty määrä nimiä, että joukkueet edes saatiin siirettyä. Se meni ihan viimeiseen asti! Riistasaunalla taidettiin istua Aulangolla ja muistaakseni Mikkolan Tuomas laittoi viimeisen nimen, jonka jälkeen joukkue saatiin siirrettyä JSB:n yhteyteen.”

    (Jonna Jansson muisteli myös nimienkeräämisruljanssia. Joku pelaajista kävi muun muassa hänen kotiovellaan allekirjoittamassa paperin.)

    ”Jos tuo siirtyminen ei olisi onnistunut, Hämeenlinnassa ei olisi siis enää ollut edustusjoukkueita”, Mäkinen sanoo.

    Mutta se päättyi lopulta hyvin. Mäkinen muistelee kaiholla varhaisia Steelers-vuosia, jolloin joukkue pelasi Iittala-hallissa.

    ”Sieltä mun Hämeenlinna-tarina alkoi, 'Kauhujen talosta'. Nuorempana olin käynyt katsomassa siellä Trackersin pelejä, ja se hallihan oli aina täynnä, kun Trackers pelas. Se oli romuluista rymistelyä.”

    ”Oli ollut itselle todella iso asia päästä tietysti Trackersiin, mutta myös se, kun Steelersin kanssa pelattiin Iittalassa.”

    Entä siirtyminen Iittalasta Kanta-Hämeenlinnaan…

    ”No siis mulla tulee kylmät väreet nyt, kun tajuan, että sä oot kysymässä siitä, kun siirryttiin Elenia-areenalle [nykyinen Loimua-areena]. Siis… se oli ihan sairaan siistiä. Iittala oli hyvä paikka, ei siinä mitään, mutta se oli kuitenkin koulun liikuntasali. Hämeenlinnaan
    tuli sitten yhtäkkiä tollanen maailmanluokan urheiluhalli. Kolme kenttää viimeisen päälle hyvällä matolla. Se antoi mahdollisuuden ottaa askel eteenpäin sählyn kanssa.”

    Steelersin edustusjoukkueiden tie on käynyt hiljalleen liigaan asti, jossa molemmat nyt pelaavat.

    Naisten edustusjoukkue nousi Salibandyliigaan ensimmäisen kerran jo 2014, mutta putosi seuraavaksi kaudeksi 2015-16 Divariin. Maaliskuussa 2016 nousu tuli uudelleen trilleriottelussa Elenia-areenalla Senni Hietasen upottaessa Joensuun Katajan ratkaisevalla rankkarillaan runsaslukuisen yleisön edessä. Divarin puolella käytiin myös kaudet 2017-19. Keväällä Steelersin naiset lapioivat itselleen jälleen liigapaikan Kalannin Palloa vastaan: ottelusarja oli jo 2-1 KaPalle, mutta Steelers tasoitti sarjan 2-2:een Uudessakaupungissa ja ratkaisi nousun kotivoitolla Elenia-areenalla. Maalivahti Viivi Laine pelasi kaksi viimeistä ottelua sormi murtuneena. Naiset ovat pelanneet liigaa vuodesta 2019 lähtien.

    Miesten joukkue on pelannut liigassa kaudesta 2016-17 alkaen. Liigamittoihin on kasvettu yhtä jalkaa paikallisvastus LASB:in kanssa.

    Todennäköisesti jokainen syksyllä 2014 Steelersin seuratoiminnassa mukana ollut muistaa miesten Divarijoukkueen ensimmäisen kotiottelun Elenia-areenalla. Hallin upeutta oli hämmästelty, mutta uuteen aikaan siirryttiin toden teolla kauden ensimmäisessä kotipelissä paikallisvastus Lammin salibandya vastaan [nyttemmin Lahteen siirtynyt LASB].

    Yleisöä vain tuli ja tuli – lopulta 1000 katsojaa, joka oli tuolloin Divarin katsojaennätys.

    ”Yleisö kohahteli, sen kuuli, jos tuli vaikka keskialueen pallonmenetys”, Jarno Mäkinen kertoo.

    ”No me voitettiin se eka peli 10-9 jatkoajalla. Meidän kulmavaparikuvio, mikä on tehty miljoona kertaa LASB:ia vastaan. Niiden pelaajat törmää siinä, mä heitän pallon takatolpalle ja Tintti lyö sieltä sisään. Me tehdään hirveä kasa laitojen eteen ihan kuin olisi voitettu joku mestaruus!” Mäkinen sanoo naurahtaen.

    Lisää kohahduksia oli edessä keväällä 2016, kun Divarin finaaleissa Steelersin ja LASB:in välillä viidessä finaalissa kävi kaikkiaan lähes 9000 katsojaa, yksin viimeistä finaalia oli katsomassa 2600 katsojaa, siis täysi Elenia-areena. Ratkaiseva viides finaali päättyi LASB:in voittoon, konfettisateeseen, mestaruusjuhliin ja liiganousuun, mikä oli iso pettymys Steelersille.

    Mutta finaalisarja oli merkittävä tapaus seurakulttuurisessa mielessä, Ylen urheilu kävi esimerkiksi tekemässä reportaasin finaalitunnelmista, ja kokemus oli niin iso Mäkiselle, että se on jättänyt tappion tuskan varjoonsa.

    ”Kun tultiin alkulämpöihin viimeisessä finaalissa, halli oli jo puolillaan, torvet ja rummut soi. Ja siis joukkueet vasta lämmitteli. Hirveän moni sählynpelaaja ei ole sitä päässyt kokemaan, ja mä luulen, että mä en urallani tule kokemaan enää mitään sellaista. Mä suoraan sanottuna välillä kaipaan, että pääsis takaisin niihin hetkiin. Ne oli huikeita pelejä.”

    Hävityn finaalisarjan jälkeen myös Steelers sai kuitenkin lopulta liigapaikan Erän ja SSV:n yhdistyessä Eräviikingeiksi ja yhden liigapaikan vapautuessa.

    Mäkinen oli kuitenkin tässä vaiheessa jo tehnyt sopimuksen LASB:in kanssa.

    ”Olin henkisesti aika loppu. Harkitsin jopa lopettamista. Jos Kema [Petri Kemppainen] ei olis ollut Lahdessa, en mä olis sinne mennyt. Se sai mut puhuttua jatkamaan sählyä. Vuosi siellä teki hyvää. Sen ansiosta mä vieläkin pelaan.”

    Mäkinen pohtii, luuleeko moni, että hän siirtyi LASB:iin, koska finaalisarja hävitiin juuri sille joukkueelle.

    ”Ei todellakaan. Siihen oli omat syynsä, joista pelaajat tietää, mutta joita en halua ruveta avaamaan ulkopuolisille. Mutta sanotaan, että jouduin siinä kapteenina murehtimaan sellaisistakin asioista, jotka ei kuuluisi kapteenin hommiin”, Mäkinen muotoilee.

    Hän haluaa silti alleviivata, että ei koe menneitä, talousvaikeuksiakin synnyttäneitä vuosia Steelersissä huonoina.

    ”Mua suoraan sanottuna ärsyttää se, kun moni tuntuu ajattelevan, että täällä olisi kaikki asiat olleet huonosti. Täällä on ollut ihmisiä, jotka on tehneet parhaansa. Ymmärrän toki myös niitä, joilla on huonompi kuva asioista, mutta näin itse ajattelen.”

    ”Mulla on ajatus tästä Hämeenlinna-jutusta, Teräsmiehistä, että se merkitsee mulle veljeyttä. Se on mun toinen perhe. Hämeenlinnasta on tullut mulle ja Rekinalle [Mäkisen vaimo] kotikaupunki, meille on syntynyt lapsi täällä. Kaupungista on tullut koti. Mä oon saanut täällä elinikäsiä kavereita. En mä osaa ajatella tästä seurasta niin negatiivisesti, vaikka jotkut asiat on menneet huonostikin. Kaikki on tehneet hommia suurella sydämellä.”

    Yhden Lahden-vuoden, 2016-17, jälkeen paluu Hämeenlinnaan ja Steelersiin oli pienen kypsyttelyn jälkeen helppo.

    ”Kuljin silloin Riksusta Lahteen ja Lammille treeneihin. Siinä oli kimppakyyti Järven Mikken [Mikael Järvi, maajoukkueen entinen kapteeni] ja Kainulaisen Juuson kanssa. Sitten oli tieto, että ne ei enää pelaa. Olisi pitänyt lähteä yksin sitä matkaa runttaamaan. Lahteen ei haluttu Rekinan kanssa muuttaa.”

    ”Mä kävin katsomassa Sveitsissä Villen [Lastikka, maajoukkuehyökkääjä] Superfinaalin ja Villen kanssa juteltiin ja se sanoi, että on tulossa takaisin Hämeenlinnaan.”

    ”Ja sitten Steelersistä Koskisen Mika [miesten edustusjoukkueen tuolloinen manageri] kyseli mua ja me muutettiin sitten Hämeenlinnaan.”

    Jälkikäteen Mäkinen kokee, että Lahdessa vietetty vuosi oli hyvä ja toi uusia kavereita.

    Korhosen Matin [LASB:in puolustaja] kanssa jutellaan edelleen viikottain ja ollaan kyläilty perheiden kanssa.”

    ”Mutta Hämeenlinnaan palaaminen, se oli niinku olis kotiin palannut. Oli vaan se tunne, että mä kuulun tänne.”

    ”Steelersissä on hyvä olla. Mä en tee tätä rahan takia, niin kuin ei kovin moni muukaan Suomessa. Mä pelaan sen takia, että tää on niin v***n siistiä, enkä mä saa mistään muusta näitä tunteita. Häviöt ottaa päähän, mutta kun voitat, niinku nyt voitettiin yhdessä jätkien kanssa [Tiikerit-peli päättyi haastattelua ennen 24.10. Loimualla Steelersin 5-3-voittoon], ja kun sitä juhlii siinä kopissa… Se on vaan niin uskomattoman hienoa.”

    *

    Jansson ja Mäkinen hahmottelevat 10-vuotiaan Steelersin tulevaisuutta omalla tavallaan.

    Mäkisen fokus on lähellä, omassa joukkueessa. Alla on vaikea kauden alku, jonka tärkeimmät pelit Jymyä ja Tiikereitä vastaan on kuitenkin voitettu. Joukkueen ykköspelaaja Markus Sipronen on pitkän loukkaantumisen takia sivussa, mutta on palaamassa pian kentille.

    ”Make on tulossa takaisin, se jätkä on meille ihan uskomattoman tärkeä pelaaja, se pystyy tekemään maalipaikkoja tyhjästä.”

    ”Nyt kun vielä Pyry [Kauppinen, Steelersin hyökkääjä, pois jalkavamman takia] saadaan takaisin, eli pelaaja, joka täällä tunnetaan lempinimellä 'Härkä', joka myös runnoo meille niitä maalipaikkoja, niin uskon, että luvassa on parempaa tekemistä.”

    ”Vaikeaa alkukautta osattiin odottaa. Mikke [Mikael de Anna, päävalmentaja] on tuonut aika paljon uutta juttua mukanaan. Hämeenlinnassa on pelattu aika samanlaista sählyä, on puolustettu ja haettu vastahyökkäyksiä. Nyt yritetään rullata sisään pallollisempaa peliä. Sitä näkyy jo peleissä, mutta me myös hukataan se tosi usein.

    ”Mä uskon, että me ei treeneissä tehdä asioita vieläkään tarpeeksi hyvin. Joka jätkän pitää ottaa itseään niskasta kiinni, ja reenataan, reenataan, reenataan, paremmaksi vaan. Sitä kautta pallollinen peli paranee, eikä vaikka enää menetetä niin paljon palloa keskialueella. Divarissa niitä menetyksiä voi tulla, liigassa niistä rankaistaan tosi isolla prosentilla.”

    ”Steelers on siis menossa oikeaan suuntaan.”

    Steelersin seuratyöntekijä Jonna Jansson pohtii isompaa kuvaa.

    ”Juuri tällä hetkellä Steelers on mulle työpaikka. En ole enää seurakehittäjä. Se aika on ohi”, hän sanoo aavistus haikeutta äänessä.

    ”Nyt mulla on enemmänkin ylläpitäjän rooli. Napanuora on irrotettu tästä lapsesta, jolla toivon mukaan alkaa pahin murkkuikäkin olla ohi. Toivon Steelersille tasaisempaa kasvua ja seesteisiä aikoja.

    Missä näet Steelersin 10 vuoden päästä?

    ”No meillä on oma halli!” Jansson täräyttää.

    ”Odotellaan sitten lottopottia tai jotain ihmejuttua, mutta oma Steelers-halli, se olis se juttu. Ei mitään taisteluita kenenkään kanssa mistään asioista, niitä pieniä juttuja, jotka syö ihan hirveästi energiaa.”

    ”Olis oma paikka, johon voisi tulla aina norkoilemaan, muulloinkin kuin silloin, kun on omat harkat.”

    ”Mutta en silti valita tietenkään nytkään. Loimua-areena on hieno halli, puitteet on ihan sikahienot, toimisto on upea. Tänne on hyvä tulla. Mutta kun nyt kerran kysyit! Aina pitää olla joku sellainenkin asia, joka on isosti tähtäimessä.”

    Steelersin naiset ja miehet pelaavat 10-vuotisjuhlaottelut Iittala-hallissa lauantaina 30. lokakuuta. Naiset pelaavat klo 14 SaiPaa vastaan ja miehet klo 18 Oilersia vastaan.

      Takaisin